Surullisuuden kiteytymä

Törmäsin netissä pienen Tripp-pojan tarinaan. Hänellä oli harvinainen sairaus nimeltä Junctional Epidermolysis bullosa eli EB..  Iltalehti Uutisoi pienen pojan pois menosta..
Tuntui jotenkin kauhean pahalta lukea tuota.. Kävin myös lukemassa Tripp-pojasta kertovaa blogiakin "EB"ing a mommy.

Kyyneleet silmissä luin hänen tekstiään. Sivulla oli myös useita linkityksiä eri sivuille joissa kerrottiin muista lapsista tuon taudin kanssa. Tiedän että tämä ei ole ainoa lasten sairaus mitä on, ja ne kaikki lasten sairaudet ja kärsimykset pistää mut tuntemaan pahaa oloa ja tuo palan kurkkuun. En voi kuvitellakaan miltä näistä ihmisistä tuntuu. Kaikki vauvoihin ja lapsiin kohdistuva paha tuntuu nykyään tuplasti pahemmalta kun on oma lapsi. Sitä saa olla kiitollinen ja onnellinen kun meillä on tuollainen ihana päivänsäde jota rakastaa enemmän kuin mitään muuta.

Tuolla oli myös yksi tarina Anton nimisestä pojasta, joka oli toinen kaksosista. Toinen oli ollut terve joten perhe hylkäsi EB:täs sairastavan Antonin sairaalaan kuin roskan!! SIIS KAMMOTTAVAA!!! Anton on puolitoista vuotias ja asuu edelleen sairaalassa, ilman rakastavia vanhempia! Siis en voi käsittää tämmöistä! Kuka voi olla noin kamala ihminen että hylkää oman lapsensa ja vie vain terveen lapsen kotiin. Ikään kuin olisi jossain kaupassa jossa voi valita että "ostampa tuon ehjän ja jätän rikkinäisen tänne."




Sitten vielä löysin sivuston jossa yritetään löytää "forever families" vammaisille lapsille. http://reecesrainbow.org/ Ja päätin lisätä omaan sivupalkkiini heidän kalenterinsa.

Kaikille pienille enkeleille kyyneleeni vuodatin. Niistä muodostukoon sateenkaaria ja auringonpaistetta sinne missä pienet enkelikeijukaiset tanssivat.. :)