torstai 8. maaliskuuta 2012

Pysähdys ja hiljainen hetki

Miten voi ihmisen pysäyttää tuntemattoman ihmisen kohtalo? Näin kuitenkin itselleni kävi. Jälleen kerran..Tämä sattui luettuani erästä blogia. Tämä pariskunta oli pitkään ja hartaasti toivonut lasta.  Nainen tuli raskaaksi, ja koko odotusaika meni hyvin, mutta lopulta kaikki päättyikin synnytykseen.Siihen mistä toisen elämä alkoi, toisen päättyi. Maailman iloisin perhetapahtuma muuttuikin suruksi. Mitään yksityiskohtia tietämättä tarina kosketti ja syvälle. Tällä kertaa kyseessä ei ollut lapsen kuolema, vaan lapsen äiti menehtyi synnytykseen, tehohoidosta huolimatta. Hän ei sittenkään päässyt olemaan äiti lapselleen jota niin kovin oli toivonut! Hän ei päässyt elämään unelmaansa... Kirjoittajan aiempia tekstejä lukiessa muistaa sen, kuinka kukaan ei voi tietää milloin kuolee.  Blogista huokui elämäntahto, viisaus ja hän kirjoitti todella hyvin..

kuva on omani. ethän lainaa luvatta.



Kirjoittajan äiti oli käynyt kirjoittamassa blogin kommentteihin  näin: "Niin sinulle,kuin kaikille teille,jotka luette rakkaan prinsessani blogia:Maailmaan on syntynyt pieni,suloinen ja terve poikavauva.Rukoilkaa urhean pikku-äidin puolesta,joka teho-osastolla kamppailee varjojen maailmasta valoon."

ja muutamia päiviä myöhemmin uusi kommentti jossa luki näin:  "Maanantaina päivällä Meilahden sairaalan pihalla paistoi äkkiä aurinko.Uusi enkeli oli syntynyt.Kiitän teitä kaikkia Tiinan blogin lukijoita,olette olleet Tiinalle tärkeitä.
Minun sydämmessäni asuu suru."

Prinsessan äiti oli myös omaan blogiinsa kirjottanut niin kauniisti että kyynelhän siitäkin tuli..

Jotenkin vaikea kuvitella että näinkin voi käydä, ei koskaan tullut omaan mieleenkään synnytykseen kuoleminen kun itse oli raskaana ja synnyttämässä. Tosi harvinaistahan tuo on ja useimmiten johtuu verenvuodosta tms.


Aina tällaisten juttujen jälkeen itsekin pysähtyy miettimään, sitä kuinka onnekas itse onkaan. Vaikka se onnellisuus joskus unohtuukin kun yön pimeinä tunteina joutuu heräämään ja itsekkäästi voivottelee omaa unen puutettaan, tai kun lapsi huutaa ja toivoisi sen vaan loppuvan. Voivottelee suureen ääneen vatsamakkaroitaan, naamassa loistavaa finniä tai päätäpitkin valuvaa tukkaansa. Pahemminkin voisi olla. Voisi olla että en olisikaan täällä voivottelemassa. En olisi täällä silittämässä pienen tyttöni kullanvaaleaa tukkaa kun hän leikkii. Rutistamassa häntä syliin kun on paha olla. Katsomassa kun hän kasvaa, oppii ryömimään, konttaamaan ja kohta kävelemään. Nauramaan hänen soseiselle naamalleen. Kutittamassa häntä niin että hän kikattaa ääneen, lukemassa iltasatuja ja peittelemässä häntä yöunille. Kaikesta tästä kun muistaisi olla kiitollinen ja onnellinen. Tällaiset tarinat ehkä auttavat ymmärtämään sen mistä kaikesta pitäisi iloita. Eikä aina vaan miettiä mitä ei ole, olla onnellinen siitä mitä on!

kuva on omani. ethän lainaa luvatta
Nyt edelleen mietin vain näitä asioita..En pääse tästä aiheesta nyt millään yli..Mielessä pyörii useita kysymyksiä:
- Mitä tapahtui, miksi näin kävi?
- Saiko äiti koskaan nähdä lastansa ja pitää tätä sylissä, sanoa että rakastaa?
- Ehtikö hän ajatella että nyt hän kuolee?
- Ehtikö hän miettiä miten lapsi ja mies pärjäävät jos hän lähtee?
- Miten mies pärjää yksin pienen pojan kanssa kaiken surun keskellä, vaikka kaikki sukulaiset ja ystävät ovatkin tukena, kun kaikki muistuttaa pois menneestä vaimosta? Millaista heidän elämänsä on? Löytävätkö he ilon aiheita?
- Millaista lapsen on kasvaa ilman äitiä?
- Miltä voi tuntua oman lapsen menetys, miten kirjoittajan äiti jaksaa..?

Toivottavasti tuo lapsi saa jonain päivänä lukea äitinsä kirjoittaman blogin odotusajalta ja oppia tuntemaan äitinsä edes jollain tasolla.

En tiedä mikä mua vaivaa nykyään kun herkistyn ihan itkemään monissa lapsiin liittyvissä jutuissa. Niinkuin taannoinen vammaisiin lapsiin liittyvä postaukseni. Luulen että se johtuu siitä kun itsekin on äiti, ja kaikki tuntuu enemmän itseäkin koskettavilta.
Mua ärsytti kun facebookissa eräs tuttu väitti että sillä ei ole mitään merkitystä että on itse äiti, että kyllä hänestäkin tuntuu pahalta, vaikka onkin vaan äitipuoli eikä omia lapsia ole. Totta kai pahalta tuntuu!Mutta silti olen kyllä eri mieltä siinä että tuntuisi yhtä pahalta. Kyllä mustakin on tuntunut pahalta aina lapsiin kohdistuneet vääryydet tai sellaiset karut kohtalot, mutta erityisen pahalta se tuntuu kun sen voi paremmin kuvitella omalle kohdalle. Samaistua täysin, oman lapsen menettämisen pelko tai muu, ei voi tuntua samalta jos ei äitiyttä ole kokenut. Vaikka tuskin sillä miten pahalta kenestäkin tuntuu, on mitään merkitystä tällaisessa..

Anyways, pidän hiljaisen hetken ja tirautan pari kyyneltä tämän kirjoittajan muistolle, vaikka en häntä tuntenutkaan.
Peace shall be with you. Rest in peace.

Toivottavasti tämä herättää myös teidätkin miettimään! Muistakaa olla onnellisia nyt! Huomenna kaikki voi olla toisin! <3

2 kommenttia:

  1. Äiti ja poika pääsivät yhteen, liekö Jumalan tahto? <3 Prinsessa Paskavarpaan punatukkainen poika menehtyi 14.6.2012...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä! Mistä tiedät tämän? Voi kuinka surullista ja sydäntäraastavaa, kuinka raskasta lapsen isällä on nyt kun myös hänen lapsensakin menehtyi.. :'(

      Poista